“Ei tyyni meri taitavaa merimiestä tee”
Selviytymistarinoita

Sanot et oon huono ihminen,

täysin mitätön nainen.

Väität elämäni olevan turhaa,

suosittelet mulle itsemurhaa.

Miten voit sanoa noin?

Mähän rakastan sua.

Otat musta kiinni, et kuten muut

Olet varomattomampi ja liian lähelle tuut.

Tukehtunut - tukahdettu.

Maailmaan yksin unohdettu.

“Sun kuuluu kärsiä, tuntea kipua.”

Niin sä sanot ja räkäset mua päin.

“Huora, sun oma vikas tää on!”

Niin sä huudat ja lyöt mua, yks kaks näin.

Sydämeni vuotaa,

vaikenen.

Ethän sä voi olla väärässä rakastettuni,

sähän oot mun ainoa turvani.

Ensi viikolla, tai ehkä jo huomenna

kerron sulle ettei sun tarvi enää rangaista mua.

Näytän jäljet ja selostan tavan.

Olen vihdoin oppinut sen,

otan esiin ranteeni ja keittiöveitsen.

Saat vihdoin olla ylpeä musta,

sun omasta pienestä kullannupusta.

——————————————————————–

Väkivalta. Perheväkivalta. Käsittämättömän hirveä asia. En ole koskaan voinut sietää väkivaltaa missään muodossa, ja luulen ettei moni muukaan. Kamalinta on kuitenkin se, jos joku jota rakastat, johon luotat, lyö.

Itse en varsinaisesti ole suhteessa (luojan kiitos) koskaan joutunut kokemaan väkivaltaa. Jos totta puhutaan niin minua ei ole koskaan edes lyöty. Tiedän, että monet ajattelee nyt, että miten voin puhua asiasta jota en ole kokenut, josta en siis mitään muka tiedä. Se, ettei minua ole lyöty, ei kuitenkaan tarkoita todellakaan sitä ettenkö tietäisi millaista perheväkivalta on.

Ainoa asia, jonka muistan niistä ensimmäisistä kolmesta elinvuodestani kun äitini ja oikea isäni elivät yhdessä on äidin itku. Itseasiassa muistan toisenkin asian - isän huuto. Muistan miten äiti aina itkien kaappasi minut sänkystä keskellä yötä syliinsä - ja sitten juostiin ja lujaa. Voin vieläkin tuntea äitini lujan rutistuksen etten vaan putoisi yön pimeydessä hänen sylistään. Ja ne kylmät kyyneleet, jotka vierivät hänen poskiaan pitkin myös omilleni…

Rakastan molempia vanhempiani kaikesta huolimatta. Yhdessä he olivat katastroofi mutta erikseen aivan ihania ihmisiä. Ero oli kuitenkin vaikea isälleni ja kesti kauan, että hänen elämänsä normalisoitui - vuosia. Olin muistaakseni noin kuusi vuotias kun isäni piti asetta ohimollani ensimmäistä kertaa. Se oli silloin kun äitini oli löytänyt uuden miehen ja isäni halusi viedä minut (ja luultavasti itsensä) pois tästä “pahasta” maailmasta.

Nykyään isäni on muuttunut mies. Erosta hän ei ole koskaan toipunut, mutta väkivaltaisuus on jäänyt. Äitini jälkeen hän ei ole seurustellut yhdenkään naisen kanssa ja asuu vanhempiensa luona, jonne hän muutti kun vanhempani erosivat (tästä siis nyt 20 vuotta aikaa). Pelkäsin isääni lähes 18-vuotiaaksi asti, kunnes kasvoin henkisesti tarpeeksi vahvaksi sanoakseni hänelle vastaan.

jatkuu….

Tästä se alkaa. Ensimmäinen (ja varmaan viimeinen) blogini. Tarkoituksenani on pohtia elämän pieniä ja suuria asioita, sekä kertoa omista kokemuksistani. Ensimmäinen pohdinta-aiheeni liittyykin juuri blogiini - kuka tätä muka aikoo lukea? Mistä saan edes lukijoita blogilleni kun tutuilleni en aio osoitetta antaa - ihan vaan siltä varalta että tulee mentyä liian henkilökohtaisiin asioihin.. No, joka tapauksessa olen kuullu kirjoittamisen auttavan niin ehkä näin saan paremman mielen itselleni, vaikka sitten olisinkin itse ainoa oman blogini seuraaja

Pohdin kauan, mitä haluaisin kirjoittaa tähän tulevaan blogiini. Missä olisi pääpaino, millaisia asioita käsittelisin, kuinka paljon itsestäni paljastaisin. Tulin siihen tulokseen että kirjoitan tänne aina postauksen alkuun yhden oman runoni (olen kirjoittanut siis runoja aina vaikeina aikoina elämässäni). Ja sen yhden runon pohjalta haluan luoda keskustelua ja kertoa omista kokemuksistani. Toivon, että joku saisi edes jollain tavalla apua blogistani - uskoa parempaan huomiseen. Toivon että edes yksi ihminen siellä jossain pystyisi samaistumaan kertomaani ja jakaisi myös omia kokemuksiaan. Minulla ei oikeastaan koskaan ole ollut yhtään ystävää - kavereita kyllä. Silti olen selvinnyt monesta järkyttävästä kokemuksesta, joita näiden 23vuoden aikana on sattunut. Ja nyt, nykyään olen onnellinen 2-vuotiaan tytön äiti, joka opiskelee viikot yliopistossa ja käy viikonloput yötöissä ravintolassa. Helppoa elämäni ei vieläkään ole, enkä suinkaan ole joka päivä onnellinen. Uskon kuitenkin elämään ja rakkauteen - onnellisuuteen. Ja niinkuin olen monta kertaa sanonut - ilman tytärtäni en olisi luultavasti enää edes hengissä.